Iloa, valoa ja rakkautta jouluusi

(Koko vuosi vierähti ilman ensimmäistäkään kirjotusta tänne blogiin, joten edellisen tekstini lailla tämäkin on joulukirjoitus)

Joulu on suurimmalle osalle ihmisistä aikaa, joka vietetään rakkaimipien ja läheisten parissa. Tänä vuonna oma jouluni – ainakin aattona – kuluu yksin kotona. Perinteinen joulutunnelma ei näy asunnossani, ja niin sanottu joulusiivouskin jäi tänä vuonna tekemättä.

Nyrjäytin nivelsiteeni oikeasta nilkasta lokakuun puolivälissä ja käytin kyynärsauvoja pitkälti aina viime keskiviikkoon asti, jolloin lääkäri määräsi ”heittämään ne pois”. Jalka alkoikin vihdoin parantua. Sitä vastoin oikea ranne on vielä tällä hetkellä kipeänä, sillä onnistuin nyrjäyttämään nivelsiteet myös siitä toissa viikonloppuna. Fyysisesti puolikuntoisena olen siirtänyt siivouksen tuonnemmaksi.

Taloyhtiössämme on myös meneillään ikkunaremontti. Lattiani ovat suojapaperein peitetyt, ja olen – isäni avustamana – siirtänyt tavaroita pois ikkunoiden edestä ”keskiasunnon kaaokseen”.

Vietän normaalin päivän perusrutiineineen ja ehkä jopa hieman harjoittelen tänään aattoiltana muutaman päivän soittotauon jälkeen – ainakin vasemmalla kädellä:)

Olen muutenkin ollut paljon yksin kuluneena vuonna. Olen keskittynyt täysipainoisesti musiikkiin – harjoitteluun, esiintymisiin, ja levyprojekteihin – ja jättänyt ammatin ulkopuolisen sosiaalisen elämän lähes kokonaan syrjään – sitä enemmän, mitä pidemmälle vuotta on kulunut.

Paitsi ammattiin keskittymisestä, yksinoloni kertoo myös armottomasta suhtatumista itseeni. Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin taustalla olevista syistä olen kokenut vuoden aikana, etten edelleenkään kelpaa itselleni – monessakaan mielessä. Sen seurauksena olen vetäytynyt sosiaalisista suhteista ja eristäytynyt musiikin ja pianon maailmaan. Soittajana edistyminen on kompensoinut kaikkia muita ”puutteita”, joita itsessäni olen nähnyt.

Kaoottisen asuntoni lailla mieleni on ollut välillä hyvinkin ”kaoottinen”, ja sinne on mahtunut paljon negatiivisia ajatuksia. Soittaessani – sekä harjoitellessa että esiintyessäni – olen päässyt parhaiten ”pakoon” mielen turhaa mölinää ja pulinaa. Sormien juostessa koskettimilla ja antautuessani musiikin vietäväksi olen kokenut rauhaa ja luovaa läsnäoloa sekä tuntenut olevani ”kotona” – tekemässä sitä, mitä minun kuuluukin elämässäni tehdä.

Pysyvää rauhan tai rakkauden kokemusta menestyminen pianistina ei kuitenkaan minulle tuo. Eikä sitä kukaan muukaan löydä tulemalla aina vain paremmaksi ja paremmaksi – missä tahansa asiassa.

Koko ”kelpaamattomuus” on tietenkin vain illuusio ja harhainen käsitys itsestä. Todellisuudessa rauha ja rakkaus ovat sisällämme. Siihen vain tulee löytää yhteys. Soittaessani olen itse tuon yhteyden tänä vuonna helpoimmin kokenut. Rauhan tai rakkauden kokemuksen ei kuitenkaan tulisi olla riippuvaista siitä, mitä teemme tai missä olemme.

Olin eilen pienellä kävelyllä ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. Talvinen maisema Helsingin Olympiastadionin, Talvipuutarhan ja Töölönlahden lähettyvillä oli upea. Ihastelin lumen kuorruttamia puita ja pensaita. Hengitin ja katselin, pysähtelin ja askelsin. Kaikki näytti kauniilta, mihin tahansa silmäni siirsinkään. Rauha täytti vähitellen olemustani. Huomasin rakastavani kaikkea ympärillä olevaa.

Rakkaudeton suhtautuminen itseensä – ja sen seurauksena muihin – on yleistä maailmassa. Monet ”ongelmat” – niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla – ovat vain tuon rakkaudettomuuden heijastuksia. Stressaantuneena näemme asiat huonommin kuin ne ovat. Koemme pelkoa, ahdistusta tai vihaa.

Voimme kuitenkin hetkessä havahtua ja huomata niiden väistyvän syrjään täyttyessämme ilolla, rauhalla ja rakkaudella. Eilisen talvisen kävelyhetken aikana havahduin – ainakin hetkeksi – muistamaan sen.

Toivon, että sinä koet iloa, rauhaa ja rakkautta tänä jouluna – juuri sinulle sopivalla tavalla.

Joulusta ja rakkaudesta

JOULUSTA JA RAKKAUDESTA

(Kirjoitin tämän tekstin tänään jouluaaton uutiskirjeeseeni ja jaan sen myös täällä blogissani)

On jouluaatto. Mennessäni aamulla kauppaan pysähdyin juttelemaan eräälle naapurustossa asuvalle yli 90-vuotiaalle naiselle. Hän odotti taksikuljetusta hautausmaalle, jonne koko hänen sukunsa oli aikanaan haudattu. Siellä lepäävät mm. hänen miehensä ja kaikki kolme poikaansa. Hän kertoi kyynel silmäkulmassa, että joulu on hyvin vaikeaa aikaa hänelle. Kaikki muistot palaavat silloin mieleen ja läheisisten kaipuu on suuri. Nyt hän elää elämäänsä suurimmaksi osaksi aivan yksin. Hän kysyy usein mielessään, miksi hän vielä saa – tai joutuu – olemaan elossa, ilman rakkaimpiaan.

Joulu koetaan perinteisesti juhlaksi, jolloin halutaan – tai ainakin ”kuuluu olla” – olla perheen ja suvun kesken. Tapaamme ehkä joulun pyhinä ja välipäivinä sukulaisia, joita harvoin muuten näemme. Moni meistä viettääkin joulun läheistensä ja rakkaimpiensa kanssa. Joulun tunnelma muodostuu yhteisestä ateriasta, jaetuista lahjoista, kuusen valosta ja yhdessä lauletuista joululauluista – lämmöstä ja rakkaudesta, ilosta ja rauhasta.

Kaikilla ei kuitenkaan ole perhettä, sukua tai läheisiä ystäviä, joiden kanssa viettää joulua. Joulun tunnelmaa voi värittää yhtä hyvin suru, kaipaus, jopa katkeruus tai viha. Koko tunnevalikoima ilosta suruun tai rakkaudesta pelkoon voi olla – niin jouluna kuin arkenakin – läsnä kenellä tahansa: yksin olevalla tai toisten keskuudessa elävällä.

*******

Katselen hvyin harvoin televisiota. Viime päivinä olen kuitenkin katsonut jälkikäteen internetin kautta hyvin suositun, ruotsalais-tanskalaisen rikossarjan, Sillan, ensimmäisen tuotantokauden jaksoja. Sarja on loistavasti tehty, etenkin ihmiskuvausten osalta. Yksi tunnelma tai näkökulma on jostain syystä värittänyt katsomistani enemmän kuin mikään muu: kaikki henkilöhahmot erilaisine luonteenpiirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, vaikuttavat kovin rakastettavilta. Moni kantaa selvästi jotain taakkaa sisällään; usea ei osaa syystä tai toisesta ilmaista syvimpiä tunteitaan rehellisesti läheisilleen. Niin inhimillistä – niin tuttua itse kullekin.

Jopa toistaiseksi tuntemattomana säilynyt sarjan mysteerinen murhaaja koettaa hirvittävien tekojensa avulla tuoda yhteiskunnallisia epäkohtia ja niistä aiheutuvaa inhmimillistä kärsimystä toisten tietoisuuteen. Hirmuteot eivät tietenkään ole hyväksyttäviä, mutta uskon (ja toivon), että jokaisen surmaajan sisälle kätkeytyy kärsivä ja rakkautensa kadottanut etsijä.

Silta-sarjaa katsoessani oli koskettavaa havaita, että ihmiset ovat yksinkertaisesti rakastettavia – juuri sellaisina kuin he ovat. Se, että olet ihminen, tekee sinusta rakastettavan. Se, että olet olemassa, riittää. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ansaitaksesi rakkautta. Olet rakastettava.

Havaitessani – tai paremminkin muistaessani – ihmisten rakastettavuuden huomasin myös, että kaikkein vaikeinta tuntuukin olevan rakastaa itseään. Yleinen viisaushan sanoo, että ennen kuin voit rakastaa muita, on sinun opittava rakastamaan itseäsi.

Mutta koska kykenen katsomaan tv-sarjan kaikkia hahmoja rakastavin silmin, voin kääntää ne yhtä hyvin myös itseeni, ja kokea saman rakkauden. Ymmärrän myös, että on mahdotonta tuntea aitoa rakkautta toisia kohtaan ellei tunne sitä juuri samalla hetkellä myös itseä kohtaan. Ollessani tuossa rakkauden tunteessa tai energiassa unohdan hetkeksi ne negatiiviset ajatukset, joita minulla mahdollisesti itsestäni on. Saatan toki hyvinkin nopeasti taas palata tai uppoutua niihin. Sellainen ihmismieli on. Nopeasti se unohtaa itsessään olevan hyvän. Rakkauden voi kadottaa niin kovin helposti.

Rakkauden puute ja kyvyttömyys kokea rakkautta – itseä ja muita kohtaan – on pohjalla varmaankin lähes kaikissa merkittävissä elomme vaikeuksissa ja haasteissa, niin todellisessa elämässä kuin tv-sarjoissakin. Anteeksiannon ja armon kautta rakkauden voi löytää taas uudelleen.

*******

Kristillisessä perinteessä joulu on Kristuksen syntymäjuhla. Hän jos joku osasi opettaa ihmiskunnalle rakkauden tärkeyttä ja merkitystä. Rakkaus ja anteeksianto kulkevat vahvasti käsi kädessä. Kun opimme antamaan itsellemme anteeksi, opimme rakastamaan itseämme. Kun annamme toisillemme anteeksi, opimme rakastamaan toisiamme.

Toivon, että jokainen – tänään kohtaamani yksinäinen vanhus, sinä lukijaystäväni, ja itse kukin omaa elämäntaivaltaan eteenpäin kulkeva – voi kokea tänä jouluna rakkautta itseä ja muita kohtaan, edes pienen hetken verran.

Kyyneleet virtasivat konserttini aikana

Olen kauan tiennyt, että tänä iltana kokemani tulee joskus tapahtumaan: itkin soittaessani soolokonserttia.

Siuntion äärimmäiseen kauniiseen kirkkoon saapui kuulijoita juuri sopiva määrä, jokaiselle yhden käden sormelle yksi. Lisäksi paikalla oli suntio. Kuusi kuulijaa loi hyvin intiimin ja läheisen tunnelman konserttiin.

En silti usko, että kuulijoiden määrällä oli välttämättä merkitystä tunteiden purkaukselle. Olin jotenkin hyvin hyvin läsnä ensimmäisen kappaleen – Suvivirren – ensimmäisestä nuotista alkaen. Sisälläni vallitsi ääretön rauha ja tyyneys.

Vaikka olen viime aikoina – lähinnä musiikin ulkopuolisista syistä – nukkunut huonosti ja heräillyt usein aamuyöstä levottomana, mieli täynnä ajatuksia, pianon ääreen asettuessani tuntuu, että laskeudun maailmaan jossa minun kuuluukin olla.

Siuntion kirkkokonsertin alkupuolella soitin sikermänä lastenlaulut Rati Riti Ralla ja Jänis istui maassa – vapaasti tulkiten. Poikkeuksellisesti en soittanut jälkimmäisestä laulusta tänään ollenkaan nuoteille kirjoittamaani sovitusta vaan pysyin musiikin virtauksessa ja annoin tulla ulos juuri ne sävelet ja sointukulut, jotka syntyivät juuri siinä hetkessä. Jänislaulu lähtikin pian muotoutumaan mollitunnelmaan, palaten välillä taas hetkeksi duuriin ja moduloiden eri suuntiin. Soittamassani musiikissa oli jotain niin voimakkaasti koskettavaa, että aloin itkeä ja annoin itkun tulla.

Se, että yleisö näki tämän, ei vaivannut. Se oli vapauttavaa.

Tunteet ovat osa elämää, niin kuin musiikkikin. Niinä hetkinä, kun voi vapaasti olla kuka on, elämä on yksinkertaista – ja samalla niin ihmeellistä.

Oli huikeaa olla esiintymässä ja elää musiikki joka solulla, täydestä sydämestä ja sielun syvyyksistä. Virrata vapaasti, tuntea ja kokea. Soittaa ja antaa soiton tulla, liikkua musiikin mukana, olla osa musiikkia, olla osa soitinta.

Myös vapaassa improvisaationumerossa ja joissakin muissa kappaleissa kyyneliä taisi virrata: surusta, ilosta ja kiitollisuudesta. En voi keksiä upeampaa ammattia kuin soittajantyö.

Taiteilijan ammatti on siitä hieno, että taitelijan kuuluukin toimia tunteiden tulkkina ja jopa itkeminen estradilla on sallittua. Mutta se, että sallii itsensä kokea joka hetki, sen mitä sisältä tulee, on onneksi mahdollista kenelle vaan.

Sivupolkuna tarinalle tuli mieleen, että olisikin upeaa, kun vaikka presidentti pitäisi joskus niin koskettavan uudenvuodenpuheen, että alkaisi itsekin itkemään sitä puhuessaan.

Vain yhden asian olisin toivonut tämän illan konsertissa menneen toisin. Olisin suonut saada sen taltioituduksi. Erinomainen Yamahan C7-flyygelikin oli täydellisessä vireessä, joten olisi ollut mielenkiintoista kuulla jälkeenpäin mitä oikein tuli soitettua.

Sanotaan, että kaikki mitä universumissa on koskaan tapahtunut, on tallessa. Soikoon tämänillan konsertti jossain muissa sfääreissä. Ehkäpä kuulen sen joskus illan äänimaailman kierrettyä muutaman vieraan tähtijärjestelmän kautta ja palattua takaisin kotiradoillemme.

Musiikki avaa parhaimmillaan täysin aivan suoran väylän sydämeen. Ihmeellisimpiä soittohetkiä voisi jatkaa tuntikaupalla huomaamatta ajan kulua lainkaan.

Vaikka elämä ei tällä hetkellä kaikilta osin tunnu ollenkaan helpolta, musiikillisesti elän mielenkiintoista vaihetta, ehkä jonkinlaista murroskautta. Sisäinen muutosprosessi – sydämen avautuminen – taitaa olla käynnissä, joka vähitellen yhä enemmän ja enemmän alkaa heijastumaan myös musiikkiin. Musiikkihan on suurin asia elämässäni, joten ehkäpä sittenkin itse musiikki on juuri se väylä, joka avaa sydäntäni – kohti rakkautta, rauhaa ja iloa.

Kiitos Siuntio, kiitos elämä, kiitos maailma. Kiitos musiikki.

Elämäni lämminhenkisin konsertti

Pohjolan syyskiertuetta on takana jo kohta kaksi viikkoa. Lappi on ollut jälleen kerran ikimuistoisen kaunis – ruskan värit olivat etenkin Saariselällä parhaimmillaan. Kiertue on etenemässä Kemin ja Oulun seutujen kautta Pohjanmaalle.

Konsertoin eilen Kemin seurakuntatalon juhlasalissa. Saavuin Saariselältä paikalle kahdelta iltapäivällä ja aloin harjoittelemaan flyygelillä. Lopetin lämmittelyn vasta viittä vaille seitsemän, jolloin kanttori avasi ovet yleisölle.

Poistuin hetkeksi juhlasalista. Saapuessani takaisin oli parikymmenpäisen yleisön ainoa mies lopettelemassa juuri spontaania puhettaan naisväelle. Flyygelin luona kuulin viimeiset sanat: ”Niin halusin vain esitellä itseni teille ja toivottaa teidät tervetulleeksi konserttiin.” Miehen jo istahtaessa paikalleen astelin lähemmäs ja sanoin:” Esitelkääpäs itsenne minullekin. Menetin selvästi jotain hyvin mielenkiintoista.”

Mies nousi uudestaan ylös tuolistaan ja kysyi: ”Olettekos te illan taiteilija?” Istahdin eturiviin ja vitsailin: ”En ole. Tulin vain viime tipassa kuuntelemaan pianokonserttia.” Pian toki myönsin olevani esiintyjä. Mies oli kertonut naisyleisölle aiemmista vastaavista tilanteista mm. kuoroharjoituksissa ja luullut taas tulleensa vahingossa ompeluseuran kokoontumiseen. Sanoin, että tämähän muistuttaa tanssi- tai joogatunteja, joissa toisinaan ei juurikaan miehiä näy. ”Aloitetaanpa siis muutamalla hengitysharjoituksella ja sitten opetan teille tanssiaskelia. Saattekin yksin tanssittaa salin täydeltä ihania naisia”, jatkoin sanailuani.

Lopulta konsertti pääsi käyntiin. Lämmitellessä vaikealta ja kosketukseltaan raskaalta tuntunut flyygeli teki hienosti yhteistyötä sormieni kanssa. Sävelmien versioista tuli kiertueen tavan mukaisesti varsin pitkiä luomuksia.

Koskaan aiemmin ei konsertissani ole muodostunut yhtä lämminhenkistä ja molemminpuolista vuorovaikutusta kappaleiden lomaan. Henkilökohtaiset, avoimet ja rehelliset juonnot koskettivat yleisöä ja saivat sydämellistä kiitosta. Kuulijat kysyivät tarkentavia kysymyksiä musiikillisesta taustastani ja elämäntarinastani ja halusivat tietää, mitä on vahvojen tulkintojen takana. He kertoivat myös omia kokemuksiaan ja näkemyksiään Ihmisen elämänkaari -konsertin teemoista. Olen monesti miettinyt, miten konsertteihin saisi luotua rennon keskusteluilmapiirin – nyt sellainen syntyi kuin itsestään, paljolti kiitos alkupuheen pitäjän.

Vapaan improvisaationumeron soitin yleisön pyynnöstä silmät kiinni. Opin kokemuksen kautta entistäkin enemmän arvostamaan näköaistiani. ”Sokeanakin” voi soittaa, mutta silmistä on paljon iloa etenkin ”hypyissä” – saati sitten muussa elämässä. Paljastin kyllä yhdessä kohdassa fuskanneeni ja avanneeni silmäni. Yleisön miesjäsen oli tilanteen tasalla: ”Miksi sen teit? Halusit tietenkin tarkistaa vieläkö istumme täällä. Kuulitko sipsutuksia?”. ”Kuulin kyllä kun enkelit ja tontut kirmailivat pitkin salia”, vastasin.

Hymni vapaudelle (Hymn To Freedom) – kappaleen jälkeen avauspuhuja pyysi minua olemaan hetken vaiti ennen seuraavaa juontoa – musiikki oli mennyt niin syvälle ja herkistänyt mielen. Oli koskettavaa seistä hiljaa kuulijoiden edessä ja vain katsoa heitä silmiin.

Eräältä liikuttuneelta kuulijalta sain kiitosta kokonaisvaltaisesta eläytymisestä soittaessani. Kasvojeni moninaiset ilmeet kertovat kuulemma omaa kieltään ja ovat kiinnostavaa seurattavaa. Välillä olen kyyristynyt tunnelmoimaan koskettimien ylle , toisinaan taas en tahdo pianopallilla pysyä innostuksen voimasta. ”Olisit heittänyt sivuun sen tuolin”, kuului toive.

”Et sinä soita pianoa vaan piano soi sinussa ja sinä soit pianossa”, sanoi yksi yleisöstä lopuksi. Mielestäni kommentissa kiteytyy olennainen elämästä. Kun saamme yhteyden syvimpään itseemme ja olemme täysin läsnä hetkessä, ei tekijää, tekemistä ja tekoa voi enää erottaa toisistaan. Musiikin luoja ja musiikki ovat yhtä. Kokija ja kokemus ovat erottamattomia. On vain olemassaolo, tietoisuus ja autuus.

Encoren kanssa konsertti kesti kaikkiaan 2 tuntia ja 15 minuuttia. Siinä meni ennakoimani kahden tunnin rajapyykki rikki. Pitkää kestoa anteeksi pyydellessäni sain yleisöltä vastauksen: ”Ei tälläisia kokemuksia lasketa ajassa.”

Kiertupianistille ei kannata kukkia antaa, joten halasimme kanttorin kanssa kiitokseksi. Annoin lämpimän halauksen myös jokaiselle kuulijalle heidän poistuessaan juhlasalista.

Konsertilla taisi olla syvällinen ja terapeuttinen vaikutus niin pianistille kuin yleisöllekin.

Gracias a la Vida – Elämälle kiitos!

Ihmeellinen konsertti-ilta

Elämä on ihmeellistä.

Huomenna alkavan Pohjolan syyskiertueen valmistelujen johdosta en ollut tällä viikolla ehtinyt juurikaan pianoa harjoitella lukuunottamatta eilistä päivää. Vielä iltapäivällä Vuotalon Steinwaylla harjoitellessa tuntui ettei illan jazzkonsertista tule mitään. Soitin ystävälleni äänittäjä Robi De Godzinskylle ja peruin aiemmin sovitun taltioinnin. Turhaa ”nauhoittaa” jos ei ole levytyskelpoista materiaalia tulossa, ajattelin.

Yleisön saapuessa Vuotalon jazzlubiksi muutettuun konserttisaliin lopetin harjoittelun ja menin takahuoneeseen. Basisti Sampo Tiittanen katsoi alakuloista ilmettäni ja kyseli, mikä miestä painaa. Sanoin, että on viimeinen kerta kun teen tällaisia konsertteja näin huonosti valmistautuneena. ”En vain kykene soittamaan omalla tasollani tänään.”

Laulaja Juki Välipakalle totesin jo hetkeä myyöhemmin, että eihän tämä niin vakavaa ole – elämää vain. ”Otetaan rennosti ja pidetään hauskaa sen minkä voimme”. Hänelläkin oli ollut kaikenlaista säätöä konserttia ennen omien kahden illan keikkansa järjestelyissä ja olo jotenkin kaoottinen.

Sound-checkin aikana oli vielä tullut ilmi, että rumpalimme Thomas Törnroos luuli konsertimme loppuvan kello yhdeksän sijaan jo kahdeksan jälkeen. Olin informoinut huonosti. Hänen piti ehtiä toiseen puoli kymmeneltä alkavalta konserttiin Porvooseen ja napata rummut mukaansa. Onneksi saimme lähellä asuvan Mikael Seiren toiseen settiin rumpuineen.

Lopulta konsertti kuitenkin meni loistavasti. Soitto ja laulu oli itse kullakin vapautunutta ja luovaa. Juki totesikin spiikissään, että täytyy varmasti aina tästä lähtien stressata yhtä paljon, kun tämä on näin hauskaa. Itse olin suoranaisen hämmästynyt että oli mahdollista soittaa niin onnistuneesti aivan vajavaisella harjoittelulla konserttiviikolla. Pidän kokemusta oppiläksynä. Ehkä aina ei olekaan pakko harjoitella niin paljon kuin minulla tapana on.

Konsertti olisi siis kannattanut kuitenkin taltioida, mutta sitä nyt on turha harmitella.

Roihuvuoressa musiikkihetkeni teema oli Kesäyön improvisaatio- ja toivekonsertti. Oli upeaa tulkita yleisön toivomia kappaleita – As Time Goes By, Oh Lady Be Good, Body And Soul, Kristallivirta ja Kaanaanmaa – täydessä läsnäolossa ja vahvassa musiikillisessa virtauksessa. Intouduin luomaan pitkiä versioita viidestä toivekappaleesta ja yhdestä vapaasta improvisaatiosta: kuuden kappaleen yhteiskestoksi tuli tunti kaksikymmentä minuuttia – 35 minuuttia yli sovitun.

Konsertti oli mielestäni paras koskaan soittamani soolokonsertti. Olin ymmälläni, mutta valtavan kiitollinen. Elämä on ihmeellistä.

Musiikki avaa sydäntä

Kirjoitus on julkaistu Ultra-lehden numerossa 7-8 / 2013

Janne Maarala 1_kuvaaja Sini Pennanen

Gracias a la Vida – Elämälle kiitos!

Musiikilla on parhaimmillaan ihmeellinen voima vaikuttaa. Musiikki koskettaa, herkistää, ilahduttaa ja rikastuttaa elämää. Vanhoissa ihmisissä se tavoittaa kerroksia, joihin voi olla muuten vaikea enää saada yhteyttä. Tutut kappaleet vievät kuulijan rakkaiden muistojen äärelle ja matkalle oman elämän tärkeisiin hetkiin.

Monien muiden estradien ohella esiinnyn usein palvelutaloissa, koska siellä asuvat eivät useinkaan pääse vointinsa vuoksi konsertteihin, joita järjestetään konserttisaleissa, kirkoissa tai erilaisissa tapahtumissa. Taiteilijana koen tärkeäksi viedä elävää musiikkia myös ihmisille, jotka eivät muuten siitä voi nauttia.

Esiinnyin viime vuoden maaliskuussa Kauniaisissa Kaunialan sairaalassa, joka toimii myös kodinomaisena hoitokotina. Konserttini teemana oli Gracias A La Vida – Elämälle kiitos! Se on teemakonsertti, jossa kuvaan musiikin keinoin ihmisen elämänkaarta syntymästä kuolemaan, elämän eri aspekteja ja rooleja sekä tunteiden kirjoa ja värejä. Musiikillisesti konsertti on laaja-alainen ja monipuolinen sisältäen mm. jazzia, gospelia, lastenlauluja kansanlauluja, viihdemusiikkia, iskelmiä, sekä klassista musiikkia.

Kerroin konsertin lopussa kuulijoille edellisenä syksynä ilmestyneestä levystäni Soi kunniaksi Luojan ja annoin yhden kappaleen sairaalan henkilökunnan edustajalle, jotta kaikki voisivat levyäni myöhemmin kuunnella. Yksi iäkäs nainen rullatuolissa lausui silloin vilpittömästi koko sydämestään pyytäen; ”Anna mullekin”. Sanat tulivat kuin pienen lapsen suusta. Tottakai annoin – hän oli niin hellyttävä.

Kun muita asukkaita vietiin jo takaisin huoneisiinsa, mainitsemani nainen jäi pitkäksi aikaa paikalleen istumaan. Menin hänen luokseen. Hän piti levyäni kädessä ja katseli sitä pitkään. ”Niin kaunis kappale”, hän sanoi viitaten levyn nimikkokappaleeseen Soi kunniaksi Luojan (Jean Sibeliuksen sävellys), jonka olin konsertissa soittanut. Hetken kuluttua hän katsoi minua pitkään silmiin ja vastasin katseeseen. Olimme vain hiljaa ja katsoimme toisiamme. Lopulta hän sanoi: ”Äiti pien…minulla oli pieni äiti”. Olin soittanut konsertissa sävelmän Äiti pien. Hän sanoi monta kertaa samat sanat pitäen välillä pitkiä taukoja. ”Äiti pien, pieni äiti”. Sanoin, että äiti oli ollut hänelle varmasti hyvin rakas. Kyynel vierähti hänen silmiinsä. Hän sai lopulta sanotuksi: ”Enkä ollut hänelle aina kiltti”. Voi, miten riipaisevalta tuo minusta tuntuikaan! Hän kantoi vieläkin elämänsä lopputaipaleella syyllisyyttä sisällään. Sanoin hänelle: ”Ei teidän enää tarvitse tuntea syyllisyyttä. Antakaa itsellenne anteeksi”. Pidin häntä olkapäästä kiinni ja hän katsoi minua kyynelsilmin. Tässä vaiheessa hoitaja saapui hakemaan häntä ja kertoi, että musiikki on aina ollut rakasta tälle naiselle.

Ajomatkalla kotiin mietin vielä tätä kohtaamista. On surullista, jos ei voi vapautua omasta syyllisyydentunteestaan. Kuinka paljon onkaan ihmisiä jotka kantavat sisälle muodostuneita traumojaan, haavojaan ja arpiaan koko elämänsä vapautumatta koskaan niiden taakasta. Kohdatessani tällaisia ihmisiä on läsnä vain myötätunto ja empatia toista kohtaan.

Pianistiksi haasteiden ja mutkien kautta

Konsertissa kohtaamani nainen kuuluu sukupolveen, jolla ei ollut yhtä paljon mahdollisuuksia työstää ja ratkaista omia henkisiä ja psyykkisiä ongelmia kuin meillä nuoremmilla. Olen kiitollinen, että olen itse osannut etsiä ja saanut apua silloin, kun olen sitä kipeästi tarvinnut.

Omista taakoistani vapautuminen on myös mahdollistanut sen, että voin tehdä työkseni sitä, mitä eniten rakastan: soittamista. Muusikon ammatin valitseminen ei nimittäin ollut minulle itsestäänselvyys. Uravalintaani johtava polku on ollut monivaiheisen värikäs ja sisältänyt paljon etsimistä ja kasvamista haasteiden ja kriisien kautta.

Aloin soittamaan pianoa korvakuulolta 3-vuotiaana. Vanhempieni levylautasella soivat silloin usein saksalaisen säveltäjän, Johannes Brahmsin, Unkarilaiset tanssit. Isovanhempieni pianon ääreen istuessani löysin sävelmien melodiat oikealla kädellä ja soinnut vasemmalla kädellä ilman kenenkään opastusta. Suuresta musikaalisuudesta huolimatta en pienenä edistynyt soittamisessa kovin nopeasti, koska minulla ei ollut järkevään harjoitteluun vaadittavaa keskittymiskykyä ja sisäistä rauhaa. Opin uudet kappaleet nopeasti melko hyvin, mutta en malttanut harjoitella vaikeita kohtia systemaattisesti ja hitaasti. Kaikki olisi pitänyt osata heti. Muistan tuskastuneeni, hermostuneeni ja vihastuneeni itselleni vielä nuorena aikuisena aina, kun sormeni osui toiseen koskettimeen kuin tarkoitus oli.

Kirjoitettuani ylioppilaaksi vuonna 1990 aloin opiskelemaan ympäristönsuojelutiedettä Helsingin yliopistossa. Sain lukiossa ns. ”vihreän herätyksen” ja halusin tehdä jotain maailman muuttamiseksi ekologisesti kestävämpään suuntaan. Asevelvollisuuden suorittaminen Haminan varusmiessoittokunnassa muiden soittajien keskellä kypsytti kuitenkin päätöksen pyrkiä Sibelius-Akatemian jazzoastolle. Pääsin sisään ensi yrittämällä – ainoana pianistina sinä vuonna. Muistan, kuinka uutisen kuultuani tuulettelin ja juoksin pitkin käytävää Vantaan Simonkallion koululla, jossa olin tuona kesäpäivänä yksin harjoittelemassa.

Opiskelusta Sibelius-Akatemiassa ei aluksi kuitenkaan tullut mitään, koska koin olevani liian huono soittaja. Suunnattoman itsekriittisenä ja perfektionistisena ajattelin, että minun olisi pitänyt jo 14-vuotiaana soittaa vähintään yhtä hyvin kuin tuolloin 21-vuotiaana. Ja tietenkin olla saman tien jo maailman huipulla. En kyennyt keskittymään harjoitteluun, koin häpeää suhteessa toisiin opiskelijoihin ja lopetin soittamisen ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen – mielestäni lopullisesti. En yksinkertaisesti kelvannut itselleni. Masentuneena ja vailla elämänhalua menin seuraavana syksynä psykoterapeutin vastaanotolle. Siitä alkoi puolet elämääni kestänyt matka itseeni.

Palattuani Sibelius-Akatemiaan parin vuoden soittotauon jälkeen vääränlainen harjoittelu aiheutti vielä kolme vuotta kestäneen rasitusvamman. Kaikenlaisia tutkimuksia tehtiin ja diagnoosi oli autonomisen hermoston säätelyhäiriö. Itse uskon, että oikeat syyt vammaan olivat henkisiä. Tarvitsin toisen pysähdyksen soittamisesta, johon olin paennut muuta elämää ja sen sietämättömyyttä.

Oppiakseni paremmin ymmärtämään itseäni ja muita ihmisiä kävin nelivuotisen kehopsykoterapiakoulutuksen vuosina 2003-2007. Vasta tuolloin tulin todella tietoiseksi oman kehoni tuntemuksista ja aistimuksista sekä opin hyväksymään tunteitani. Käteni olivat parantuneet vuosituhannen vaihteessa, ja ymmärsin vihdoin kuinka tärkeää on kuunnella omaa kehoa ja sen jännittyneisyyttä tai rentoutuneisuutta soittamisen aikana. Kyky harjoitella rauhallisen keskittyneesti vailla häiritseviä ajatuksia tuli osaksi minua.

Kun opimme elämään tässä hetkessä ja hyväksymään sen aina sellaisena kuin se on, elämä helpottuu. Tunteet voi kokea ja antaa niiden sulavasti muuntua toisiksi. Mieli hiljenee ja rauhoittuu vähitellen, kun ajatusten virtaa vain seuraa ilman tuomisemista tai arvostelua. Kuten hiljattain käymälläni Herääminen Ykseyteen -kurssilla todettiin, ”jokainen täysin läpikäyty tunne muuttuu lopulta autuudeksi”. Usein tämän autuuden kokemiseksi on kuitenkin ensin käytävä läpi monia aiemmin torjumiamme tunteita, jotka ovat kerroksittain piiloutuneet meihin elämämme aikana tapahtuneiden vaikeiden kokemusten seurauksena.

Oma polkuni kohti itseni hyväksymistä on jatkunut terapian ja terapiakoulutuksen jälkeen mm. harrastamalla joogaa ja meditaatiota, lukemalla henkistä kirjallisuutta, käymällä henkisillä messuilla ja kursseilla sekä kulkemalla luonnossa. Koen nykyään usein vailla syytä autuutta, rauhaa, rakkautta tai iloa. Syvin olemuksemme juuri kaikkea tätä: autuutta, rauhaa, rakkautta ja iloa.

Puhtaan rakkauden tilassa

Maagisin ja voimallisin kokemukseni puhtaassa rakkauden tilassa olemisesta tapahtui minulle viime vuonna San Franciscossa, tarkalleen toukokuun 29. päivänä. Olin matkustanut kaupunkiin osallistuakseni Authentic World -yhteisön järjestämään kolmen päivän työpajaan, joka oli edellisenä päivänä päättynyt.

Oli ainoa vapaapäiväni ennen paluuta Suomeen. Workshop oli ollut huikea kokemus ja kuljin pitkin San Franciscon katuja tilassa, jossa kaikki tuntui taianomaiselta. Näin kaiken kuin ihmettelevän lapsen silmin, joka näkee ensimmäistä kertaa maailman kauneuden. Imin kaupunkia itseeni kaikilla aisteilla. Koskettelin kämmenillä jalkakäytävää, rakennusten seiniä, kukkia ja puiden runkoja. Silmäni ahmivat toinen toistaan kiehtovimpia yksityiskohtia ympäristöstä: värikkäitä porttikonkeja, kaiverrettuja ovenkahvoja, eksoottisia kasveja, raitiovaunuja mäkisillä kaduilla, huikeita maisemia ja nähtävyyksiä. Korvani poimivat ohikulkijoiden lauseenparsia ja oivalsin, kuinka jokainen ihminen kätkee sisälleen kokonaisen universumin ja ainutlaatuisen elämäntarinan.

Telegraph Hill -kukkulalla seisoin kahdessa eri paikassa paikallani – noin puolisen tuntia kummassakin – sellaisessa autuaallisessa läsnäolossa, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Simäni vain valitsivat uusia kiintopisteitään vaihdellen kukkien, kolibrin, rakennusten ja San Franciscon lahdelle avautuvan maiseman välillä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että ylläni lentelee 100-200 yksilön parvi tai joukko sudenkorentoja. Määrää on vaikea arvioida, mutta niitä oli todella hämmästyttävän paljon. Sama ilmiö toistui molemmissa paikoissa, joissa seisoin pitkään – välimatkaa oli ehkä 500 metriä. Sudenkorentojen kierrelessä yläpuolellani toistamiseen oivalsin yhtäkkiä intuitiivisesti, että minä vedin niitä puoleeni. Puhtaan rakkauden tila, jossa olin, muodosti niin voimakkaan energeettisen kentän, että se veti niitä puoleensa. Lähes kaikki ohikulkijat – osa turisteja, osa paikallisia – tuon toisen puolituntisen aikana pysähtyivät kohdallani ja huudahtivat seuralaisilleen: ”Oh my God, I have never seen these many dragonflies in my life. What is attracting them?” (”Voi hyvä Jumala, en ole eläissäni nähnyt näin paljon sudenkorentoja kerrallaan. Mikä niitä vetää puoleensa?”).

Sisimmässäni tiesin vastauksen. Kun löydämme yhteyden syvimpään olemukseemme – puhtaaseen rakkauteen – , maagisia asioita alkaa tapahtumaan. Tuona oman elämäni maagisimpana hetkenä rukoilin Jumalalta, että saisin tuoda rakkautta, myötätuntoa, harmoniaa ja iloa kaikkien lahjojeni avulla kaikkialle planeetallemme – aina sinne, minne polkuni minut vie.

Soi kunniaksi Luojan

Elämäntehtäväni löysin vuosien etsimisen jälkeen siis muusikon ammatista. Pianonsoitto on minulle rakkain tapa ilmaista itseäni. Parhaimmillaan soittaminen on meditatiitivinen tila, jolloin koen musiikin virtaavan lävitseni. Tuntuu, että olen silloin yhteydessä johonkin korkeampaan. Käteni ja sormeni ovat vain väline, joiden kautta erilaiset sävelkulut, sointumaailmat ja rytmit syntyvät ja saavat muotonsa.

Toisinaan onnistuneimmat sävelet putkahtavat ilmoille silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Ensilevyni Soi kunniaksi Luojan syntyi juuri niin.

Vantaalla toimivan Hakunilan seurakunnan kirkkoherra, Hans Tuominen, oli kutsunut trioni konsertoimaan Hakunilan kirkkoon joulukuussa 2010. Hän pyysi, että esittäisimme jazzia, virsiä sekä muutaman joululaulun.

Kahta viikkoa ennen joulukonserttia yritin avata ensimmäistä kertaa nuorta, valkoista kookospähkinää ja sain upouudesta, terävästä veitsestä vasempaan etusormeeni. Mennessäni lääkäriin unohdin linssit kiehumaan liedelle, ja palatessani kotiin asuntoni oli täynnä savua. Sormi parani muutamassa päivässä, mutta hengitettyäni viikon verran savuhiukkasia keuhkoja ympäröivät lihakset, rintakehä ja selkä menivät täysin ”jumiin”. Nukkuminen oli äärimmäisen vaikeaa – pianotuolilla istuminen hieman helpompaa. Asunnon puhdistaminen onneksi järjestyi.

Harjoitteluni konserttia varten oli hankalaa, koska sitä edeltävinä päivinä useisiin sormiin aukesi kuivan ja kylmän ilman seurauksena avohaavoja. Sormenpään halkeamiin tarkoitettuja laastareita kului pakkauskaupalla.

Vaikeuksista huolimatta valmistauduin sinnikkäästi tärkeään esiintymiseen. Vain kolme päivää ennen kirkkokonserttia kutsuin äkkinäisen intuition johdosta ystäväni Robi De Godzinskyn äänittämään sen. Hänellä ”sattui olemaan” juuri konserttipäivänä kalenterissaan vapaata. ”Yllättäen” myös Hakunilassa asuvalla pianonvirittäjällä, Markku Marilalla, oli lyhyellä varoitusajalla mahdollisuus tulla virittämään kirkkosalin flyygeli samana päivänä. Myös Hakunilan seurakunnan kirkkoherra, Hans Tuominen, suhtautui suopeasti pyyntööni saada taltioida konsertti.

Järjestellessäni taltiointia en ajatellut, että se päätyisi julkaistavaan muotoon. Tarkoitus oli vain äänittää demomateriaalia triolleni, jolla ei sellaista vielä ollut.

Konsertin päätyttyä en ollut tyytyväinen soittooni, koska mieleni oli keskittynyt muistamaan taas kerran vain ne muutamat hetket, joiloin sormet eivät noudattaneet suunniteltua rataa! Kuunnellessani taltiointia jälkeenpäin kuitenkin hämmästyin. Konsertti olikin onnistunut kertakaikkiaan erinomaisesti. Kyyneleet alkoivat virrata vuolaasti. Riemun, ilon ja suuren liiikutuksen keskellä oivalsin, että ensimmäinen cd-levyni materiaali oli siinä.

Toisinaan asiat loksahtavat paikoilleen ja onnistuvat haastavina aikoina. Kun uskallamme ja muistamme pyytää apua – ja uskomme avun saamiseen – sitä on tarjolla: Jumalalta, Hengen maailmasta tai Sielun tasolta. Nimitykset asialle voivat vaihdella – tärkeintä on pyytää, uskoa ja kiittää.

Sotaveteraanin kiitospuhe kosketti

Ystäväni, näkijä Jaana Tengvall kuvaili kerran minulle soittoani näin: ”Luot soittaessasi erilaisia tunnelmia, jotka ovat inspiroivia, mukaansa tempaavia ja sydäntä avaavia. Esiintyessäsi olet niin vahasti läsnä siinä hetkessä, että se helposti vangitsee kuulijan koko huomion ja pysäyttää antautumaan musiikin virtaukselle.”

Konsertoin Kaunialan sairaalassa jälleen helmikuun alussa tänä vuonna. Olin päättänyt soittaa sotaveteraaneille tällä kertaa heille tuttuja ikivihreitä, kotimaisiin klassikoihin painottuen. Tuossa konsertissa muistan olleeni hvyin vahvasti läsnä juuri Jaanan kuvailemalla tavalla.

Miehet elivät musiikin mukana hyvin voimakkaasti. Yksi heistä intoutui heti avauskappleen Muistatko Monrepos’n kuuluttaessani kertomaan, että on itse lähtöisin Viipurin kartanon mailta. Toinen kysyi tuon tunnetun Erik Lindströmin säveltämän valssin soitettuani: ”Kuka ne korukuviot sinne oikein oli laittanut?”. Vastasin: ”Juuri ne sinne tuossa loin”. Hän totesi tähän: ”No voi mahdoton, kylläpä olivat hienoja – kertakaikkiaan.” Kolmas velikulta huudahti aina kertoessani mitä seuraavaksi soitan: ” No sepä onkin hyvä kappale!”.

Kaiken kruunasi erään herrasmiehen pontevat ja spontaanit kiitossanat konserttini jälkeen. Hän nousi ylös ja lausui puheen, joka mykisti minut. Puhe meni tiivistettynä suunnilleen näin:

”Hyvä pianotaiteilija! Haluan kiittää meidän kaikkien sotaveteraanien puolesta teitä tästä ikimuistoisesta konsertista. Teidän soittonne meni suoraan sydämiimme. Suomi on täynnä paikkoja, mm. palvelutaloja ja sairaaloita, joissa pianot ja flyygelit makaavat käyttämättöminä päivästä ja vuodesta toiseen. Mitä parempi soitin, sen vähemmän niitä käytetään. Te nuori mies tulitte ja soititte meille. Hyvä musiikki tuo suunnattomasti iloa – eikä sitä tarvita paljon, lyhytkin hetki riittää. Tässä maassa on Sibeliuksen perinnön jatkajia aivan liian vähän, te olette niistä yksi. Kiitos teille.”

Olen kiitollinen, että voin toimia sydänten ja mielten aarrearkkujen avaajana toteuttamalla suurinta lahjaa, jonka olen tähän elämään Jumalalta saanut: musiikin luomista pianotaiteilijana.

Kun konsertti ei menekään ”putkeen”

KUN KONSERTTI EI MENEKÄÄN ”PUTKEEN”

Kiitos viime perjantain yleisölle Gracias a la Vida – Elämälle kiitos! -soolokonsertissani Vantaan Lumo-salissa.

Tällä kertaa konsertti ei mennyt omaan vaatimustasooni ja soittokapasiteettiini nähden hyvin; syynä lienee ns. ylikunto kovan harjoittelun seurauksena. Selkä oli kipeä sekä harjoitellessa konserttiin että itse konsertissa, eivätkä kädet/sormet yksinkertaisesti toimineet rennon vapautuneesti niin kuin parhaimpina hetkinä.

En peitellyt tilanteen suunnaton sietämättömyyttä konsertin aikana vaan annoin itseni tuntea sitä mitä tunsin: pettymystä. Esimerkiksi ennen iloa kuvaavaa kappaletta sanoin rehellisesti: ”Nyt en tunne iloa, mutta pyrin ilmentämään sitä seuraavassa kappaleessa.”: Vauhdikasta Fats Wallerin Honeysuckle Rosea soittaessa pääsin kuin pääsinkin musiikin myötä kokemaan iloa, joka myös soitosta siinä hetkessä välittyi. Eräs kuulija nimittäin tuli oikein tarkistamaan konsertin jälkeen ja kysyi: Etkö tuntenut iloa tuota kappaletta soittaessasi, kun se siltä kuitenkin kuulosti?”

Konsertin jälkeen keskustelin hetken aikaa yleisön kanssa. Lohdullista oli, että kuulijat olivat kuitenkin koskettuneita ja vaikuttuneita sekä musiikista että puheestani. Kiitosta tuli etenkin siitä, olin aidosti se kuka olin juontaessani ihmisen elämänkaarta ja tunteita kuvaavaa konserttia. Toin esiin omia haasteitani oppia hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen ja vaikeita kohtia elämäntaipaleeltani.

Kuten eräs yleisössä totesi, kaikkien ammattien harjoittajilla on sekä hyviä että huonoja päiviä – esiintyvällä taiteilijalla sen hyväksyminen saattaa olla poikkeuksellisen vaikeata.

En kokonaan jaa näkemystä, jota eräässä musiikkioppilaitoksessa eräs opettaja kerran korosti;” Älä koskaan näytä yleisölle olevasi tyytymätön omaan soittoosi.” Johonkin rajaan asti näin kannattaa toimia, koska usein yleisö ei huomaa mitään ”vikaa” soittajan esiintymisessä, vaikka soittaisi jonkin kohdan eri lailla kuin tarkoitus oli. Ja sen vuoksi on hyvä antaa yleisön pysyä juuri niin tyytyväisenä kokemukseensa kuin se sitä on. Miksi silloin heittää kuulijalle epäilyksen siemen ja synnyttää vaikka tällainen ajatus jollekin: ”Ai, eikö tämä ollutkaan hyvä valinta tämän illan viettämisestä?”

Mutta jos esitystilanteessa kerta kaikkiaan en vain ole ollenkaan omalla parhaalla tasollani ja koen sen sietämättömänä, mieluummin olen silloin täysin rehellinen ja aito kokemuksessani ja jaan sen yleisölle. Eivät jääkiekkoilijatkaan peittele pettymystään tappion hetkinä.

Mitä voimakkaammin yritämme tunteita peitellä, sitä enemmän kulutamme energiaa ja tavallaan samalla valehtelemme sekä itsellemme että maailmalle.

Konserttini kuvaa elämänpolkua. Joillakin kuluu suuri osa siitä matkasta sen ymmärtämiseen, että kaikki on hyvin koko ajan – riippumatta onnistuuko kaikissa ”suoritukissaan” joka kerta.

Syntyessämme ja elämän alkutaipaleella ihmettelemme kaikkea ja otamme maailman vastaan joka hetki sellaisena kuin se ilmenee. Helposti kadotamme tuon kyvyn jo varhain, ja loppuelämä voikin olla sitten taidon uudelleen etsimistä. Se löytyy onneksi toki hvyin läheltä – jokaisen sisimmästä.

Tervetuloa blogini pariin

Hei!

Olen laajalti elämää pohdiskeleva pianisti. Tuon blogini kautta yleisölle esiin sitä, millainen ihminen oikein kätkeytyy koskettimien ääressä viihtyvän muusikon taakse.

Musiikkia käsittelevien kirjoitusten lisäksi jaan blogissani ajatuksiani ja kokemuksiani elämän eri osa-alueilta. Käsittelen toisinaan kipeitäkin henkilökohtaisia asioita, koska se voi antaa jollekin lukijalle rohkeutta ja voimaa selviytyä omista haasteista elämässään.

Löydät minut verkosta muualta näin:

- Kotisivuni: Janne Maarala Music House
- Soittoani voit kuunnella YouTube-kanavallani.
- Facebook-sivuni kautta pysyt ajan tasalla tulevista esiintymisistä.