Vein äitini tänään fysioterapiaryhmään kuten joka viikko. Hänen ollessa kuntosalilla ryhmänsä kanssa kävin kaupassa tekemässä ostokset meille kummallekin. Sen jälkeen oli vuorossa vielä korvalääkärillä käynti, jossa äitini ilahtui, ettei tällä kertaa tarvinnutkaan poistaa tärykalvon taakse kertynyttä vettä, joka olisi merkinnyt kivuliaita puudutuspiikkejä. Korvien tuuletus toimii nyt hänellä paremmin kuin moneen vuoteen vaikka kuulo on heikentynyt, ja äidillä on ollut nyt vuoden verran kuulokoje.
Kotimatkalla äitini puhui siitä kuinka kuolema pelottaa häntä. Kysyin, pelottaako itse kuolemanhetki, se mitä tapahtuu kuoleman jälkeen vai se, että ennen kuolemaansa hänen vointinsa saattaisi vielä kovasti heikentyä ja hän kokisi vaikka ikäviä kipuja. Hän vastasi, että hieman kaikki ne yhdessä.
Ajaessani autokatokseen hän vielä sanoi toivovansa, että voisi sitten aikanaan kuolla kotonaan niin, että pidän hänestä kädestä kiinni. Kyyneleet tulivat sillä hetkellä silmiini ja tulevat näköjään nytkin tätä kirjoittaessani. Saatoin äitini kävellen hänen kotiinsa hiljaisissa mietteissä.
Olen monta kertaa toivonut itsekin, että niin äitini kuolema joskus tapahtuisi. Että saisin olla juuri sillä hetkellä jättämässä hänelle hyvästejä. Käsistä kiinni pitäen ja päätä silittäen. Kiittäen kaikesta. Rohkaisten ja lohduttaen. Kertoen, ettei ole mitään hätää – että kaikki on hyvin. Ja yhteisen surun yhdessä kokien.
Olen myös joskus miettinyt, että jos kuolemanhetken voisi etukäteen tietää, veisin hänet viimeistä kertaa katsomaan hänen kovasti rakastamiaan Skotlannin nummia, ja lähtö tapahtuisi sitten siellä. Ehkä hän kuitenkin haluaisi olla kotonaan. Taidanpa kysyä asiaa joskus.
Toivon, että onnistun vähentämään äitini kuolemaan liittyviä pelkoja hänen jäljellä olevana elinaikanaan. Itse en omaa kuolemaani pelkää, koska sisälläni on täysi varmuus, että sieluni elämä joka tapauksessa jatkuu. Tätä varmuutta en tietenkään noin vain voi äidilleni siirtää.
Kun ero joskus sitten äidistäni tämän taipaleen osalta koittaa, tulen varmasti itkemään moninkertaiset määrät siihen verrattuna, mitä olen yhteensä asiaa etukäteen miettiessäni jo tähän mennessä viime vuosien aikana itkenyt.
Olen sen valtavan surun jo etukäteenkin monta kertaa kokenut. Suruun liittyy paljon murhetta siitä, että äitini elämän olisin suonut olevan paljon vähemmän monenlaista kärsimystä sisältävää. Samoin on tietenkin omankin elämäni kohdalla.
Toisaalta uskon, että valtavalla elämänmurheella on suuri merkitys. Se herkistää, lisää empatiakykyä ja auttaa näkemään toisten kantamaa taakkaa jo heidän katseestaan tai asennostaan.
Muistan, kun äidinäitini kuoli. Olin silloin 27-vuotias. Soitin muistotilaisuudessa hänelle säveltämäni surumarssin. Sen soitettuani menin istumapaikalleni eikä itkustani meinannut tulla loppua ollenkaan. Isoäitini oli minulle myös hyvin läheinen. Olin äidin vanhempien luona päivähoidossa elämäni ensimmäiset vuodet.
Olen kantanut sisälläni surua, pettymystä ja ”elämättömän elämän” tuskaa hyvin kauan. Kun sen antaa tulla rohkeasti ulos, voi sen ansiosta sopivalla hetkellä saattaa joskus toisetkin kosketuksiin oman surunsa kanssa.
Näin kävi konsertissani Siuntion kirkossa vuonna 2006, kun improvisoin muunnelmia lastenlauluun Jänis istui maassa. Mollin sävyisissä tunnelmissa ollessani kyyneleet alkoivat yhtäkkiä valua pitkin poskiani. Annoin sen tapahtua. Kappaleen jälkeen oli monella harvalukuisen yleisön jäsenelläkin kosteat silmäkulmat.
Ehkä itse pelkäänkin elämässä onnistumista todella paljon. Tuntuu vieläkin siltä, että eihän elämäni ole edes kunnolla alkanut. Koko ajan olen estänyt itseäni elämästä mitä moninaisin tavoin.
Sillä, etten ole voinut koko vuonna vielä soittaa vielä ensimmäistäkään konserttia, on joku merkitys, jota en aivan täysin vielä tiedä ja ymmärrä.
Sekä äidilleni että isälleni aion joka tapauksessa soittaa sitten joskus muistokonsertit. Jos surultani kykenen. Toivottavasti niitä konsertteja ei tarvitse soittaa vielä pitkään aikaan.
